Edith Arkko: Aurora/Eino – selkoromaani ihastumisesta ja unelmista koskettaa
Edith Arkon Aurora/Eino (2024, Hertta, *kirja pyydetty arvostelukappaleena) on herkkä ja koskettava nuorten selkoromaani ihastumisesta, unelmista ja osattomuudesta.
Yhdeksäs luokka on juuri alkanut. Auroralla on salaisuus. Eino, jota hän ei ennestään tunne, on joutunut hänen takiaan jälki-istuntoon. Aurora ei ole yrittänyt oikaista väärinymmärrystä, ja hän kantaa syyllisyyttä mukanaan.
Eino ja Aurora päätyvät kotitaloustunnilla samaan ryhmään, ja Aurora hullaantuu heti. Myös Eino kiinnostuu Aurorasta. Ihastuminen on kömpelöä, söpöä, haparoivaa. Jaetaan omat mielenkiinnon kohteet toiselle, mietitään, miten pussaillaan, miten koskettaa toista. Ymmärretään väärin, loukataan, yritetään korjata välit.
"Ehkä meidän on pakko seurustella",
Aurora sanoi.
"Ai miksi?" mä kysyin hämmästyneenä.
"Kun se meidän suuteluharjoittelu
on vielä niin pahasti kesken", Aurora sanoi.
(Eino, s. 73)
Eino on pelannut jääkiekkoa 5-vuotiaasta asti. Hän haaveilee pääsystä jääkiekkoleirille ja paikasta alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Unelmien tavoittelu ja niiden eteen työskenteleminen nousee isoksi teemaksi hänen tarinassaan.
Auroralla sen sijaan ei ole samalla tavalla tilaa unelmoida suuria. Hänet on otettu huostaan ja hän asuu nuorisokodissa, koska äiti on alkoholisti.
Turvallisten aikuisten puuttuminen murentaa Auroran luottamusta auktoriteetteihin. Opettajat ja omaohjaaja Kuura tuntuvat käyttäytyvän mielivaltaisesti, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan, miksi Auroralla on paha olla ja mitä hän tarvitsisi tai kaipaisi. Nuoren oma autonomia kapenee.
"Sinä et voi lähteä tänään minnekään", Kuura sanoi.
"Miksi?" mä kysyin.
"Koska minä teen sellaisen päätöksen", Kuura vastasi.
(Aurora, s. 40)
Eino ja Aurora ovat osallisuutensa puolesta toistensa vastinpareja. Einon jääkiekkounelmat toteutuvat pikkuhiljaa valmentajien ja ystävien tuella, Aurora joutuu soittamaan humalassa toikkaroineelle äidille ambulanssin. Hienovaraisesti ja kiihkotta romaani kuvaa, miten Auroran perhetilanne asettaa hänet haavoittuvaiseen asemaan.
Pikkuhiljaa tarina tuo Auroran elämään turvallisia suhteita. Eino on poikaystävänä lempeä. Omaohjaajaksi vaihtuu Salla, joka kuuntelee ja ymmärtää eri tavalla kuin Kuura. Englanninopettaja antaa jälki-istuntoa, mutta näkee myös, että Aurora ei voi hyvin. Lopulta myös suhde äitiin saa pilkahduksen toivoa.
Kääntökirjan muodolla olisi voinut leikitellä enemmän
Aurora/Eino on kääntökirja, jollaisia Suomessa on julkaistu aiemmin muun muassa Salla Simukalta (esimerkiksi Matalapaine/Korkeapaine). Kirjalla on kaksi etukantta, ei ollenkaan takakantta. Kun lukemisen aloittaa toiselta puolelta, kuulee tarinan Auroran näkökulmasta. Kirjan kääntämällä pääsee taas Einon tarinaan kiinni.
Kirjan voi lukea miten päin vain. Lukija voi sukeltaa ensin Auroran osuuksiin ja sitten vasta Einon tai toisinpäin. Itse luin näkökulmia vuorotellen. Kirjassa on siis pieni pelillistävä elementti, kun lukija saa itse päättää, miten rakentaa tarinan.
On myös mahdollista lukea ainoastaan toinen näkökulmista. Tarina on eheä, mitään valtavan suurta ei jää uupumaan. Olisin kaivannut näkökulmiin ja henkilöiden ääniin vielä lisää eriyttämistä, lisää mahdollisuuksia lukijalle oivaltaa ja nähdä uusin silmin.
Esimerkiksi Simukan Sammuta valot/Sytytä valot -kääntönovellikokoelman vastinparinovellit valottavat toinen toisiaan niin, että lukiessa ajatukset kiepsahtavat ympäri. Ai tämäkö on jäänyt lukijalta piiloon? Kokonaisuuden ymmärtää vasta, kun on lukenut toisenkin kulman.
Aurora/Eino hyödyntää näkökulmatekniikkaa hienovaraisemmin. Jäin miettimään, olisiko selkoromaanissa ollut liian haastavaa jättää vielä enemmän ymmärrettävää toisen kertojan näkökulmaan.
Lisää laadukasta selkokirjallisuutta, kiitos!
Aurora/Eino on ensimmäinen Arkon kirjoittama nuorten selkoromaani. Häneltä on ennen tätä teosta julkaistu lukuisia novelleja eri antologioissa, ja hän on toimittanut novelliantologian Sydänten salonkin – Queer-romanttisia tarinoita yhdessä Magdalena Hain kanssa. Aurora/Eino herättää varovaisen toiveen: toivottavasti Arkko kirjoittaa lisää melankolisen suloisia nuorten selkoromaaneja, ja toivottavasti niille edelleen löytyy kustantajia.
Kysymyksestä on ihan oikeasti syytä olla huolissaan, sillä selkokirjallisuuden merkittäviä hankkijoita ovat olleet kirjastot, ja hallitus lakkautti tänä vuonna kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen. Sillä on ostettu muun muassa selkokirjoja, ja kirjastot ovat kommentoineet, ettei niillä ilman tukea välttämättä ole enää varaa ostaa selkoromaaneja kokoelmiinsa.
Tämä kuulostaa hurjalta, koska yli kymmenen prosenttia suomalaisista tarvitsee selkokieltä. Selkokirjojen lukijoita ovat ihmiset, joille yleiskieli on liian vaikeaa, esimerkiksi kehitysvammaiset, muistisairaat, suomen kielen opiskelijat ja henkilöt, joilla on vaikeuksia oppimisessa tai lukemisessa.
Vaikka en ole selkokirjojen ensisijaista kohderyhmää, Aurora/Eino onnistuu koskettamaan ja hurmaamaan. Selkokielisilläkin sanoilla on kaunis rytmi ja teksti solisee. Lopussa ollaan taas jälki-istunnossa, ja aikuislukijankin sydän sulaa Auroran ja Einon söpöyteen.
SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.
Ilona Tuominen: Normipäivä – lempeää feed goodia ripauksella romantiikkaa
Ilona Tuomisen Normipäivä* (Bazar, 2024, *kirja saatu arvostelukappaleena) jatkaa ihastuttavan Poppeli-puutalokorttelin ja sen asukkaiden tarinaa. Edellisessä osassa seurattiin juuri ennen häitä jätetyksi tullutta Sannia, tällä kertaa pääosassa on palapelejä, neulomista ja akvaariokalojaan rakastava luokanopettaja Amalia. Mikä täydellinen kotoilua rakastava päähenkilö feel good -kirjalle!
Edellinen lukuvuosi on ollut raskas, ja Amalia kaipaa rauhallista vuotta ekaluokkalaisten kanssa uudessa koulussa. Uusi rehtori kuitenkin määrää Amalian kaitsemaan vilkasta viidettäluokaa, jolla on ollut toistakymmentä sijaista viiden vuoden aikana. Koska rehtori on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, Amalia uskoo esimiehensä vihaavan häntä.
Kirjassa on romanttinen sivujuoni, mutta se kehittyy niin hitaasti, että ehdin lukiessa miettiä moneen kertaan, onko tässä romanssia ollenkaan. Jos siis olet slow burn -romanssien ystävä, tämä kirja voisi sopia sinulle!
Romanssi on tehty sillä tavalla taitavasti, että tosi pitkään aikaan en nähnyt minkäänlaisia kipinöitä parin välillä (ja myös päähenkilö on niistä melko tietämätön). Tarinan loppuun mennessä pari kuitenkin voitti minut puolelleen, ja olisin halunnut lukea heistä lisää lisää lisää!
Rakastin kirjan lempeää tunnelmaa ja Poppelin puutalokorttelia. Amalian mainioita työkavereita ja oppilaita, joista pikkuhiljaa kuoriutuu melkoisia kullannuppuja. Ja tietenkin naapurin Hilma-mummoa, joka yrittää parittaa Amaliaa lapsenlapselleen Kuismalle:
"Kuvitella, ja silti sinkku. Puhuuko hän myös sujuvaa ranskaa ja soittaako hän cembaloa?"
Normipäivä kuvaa uskottavasti koulumaailman arkea ja sekoilua
Kevyempien teemojen ohella tarinassa käsitellään koulumaailman haasteita, työtehtävien kasaantumista ja työuupumusta. Amalia itse on keikkunut burnoutin partaalla raskaan työkaverin takia, ja uudessa koulussa hän todistaa toisen ihmisen romahtamista. Koulumaailman dynamiikkoja tutkaillaan uskottavasti, ja vakuuttavutta kuvaukseen tuo se, että Tuominen työskentelee itsekin opettajana.
Amalia on saanut luotsattavakseen luokan, jonka vakiopettaja Nina on vähän väliä vapailla musiikki- tai oppikirjaprojektien takia. Ninan ympärille olisi ehkä saanut kehiteltyä vielä enemmän draamaa, ja jäin kaipaamaan, että hänen tarinaansa olisi kuljetettu kirjan loppupuolella mukana tasaisemmin. Ehdin parissa kohtaa miettiä, mihin Nina katosi, kun hänestä ei moneen lukuun kuultu yhtään mitään.
Jäin myös miettimään kirjan nimeä. Kun sarjan ekan osan nimi on Seurustelusalaliitto, Normipäivä tuntuu nimenä jotenkin lattealta. Tarina antaa sille hauskan kontekstin: koulumaailmassa normipäivään mahtuu ja kuuluu kaikenlaista sekoilua. Silti en olisi ehkä tarttunut kirjaan pelkän nimen perusteella, siinä on työnimimäinen kaiku.
(Teksti on julkaistu myös @tarinannuppuja-Instagram-tililläni.)
Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja – uusi lempikirjani!
Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä kirjasta aiemmin?! Dodie Smithin Linnaneidon lokikirja (Gummerus, 1949, suom. Merja Helanen-Ahtola) on aivan täydellistä luettavaa, jos rakastaa Runotyttöjä, Kotiopettajattaren romaania ja Jane Austenin teoksia – eli siis juuri minulle!
Kirja kertoo omalaatuisen Mortmainin perheen kommelluksista ja elämästä kolkossa linnassa. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt isä James, hänen uusi 29-vuotias vaimonsa Topaz, 21-vuotias tytär Rose, 17-vuotias päähenkilö Cassandra, ottopoika Stephen ja poika Thomas.
Yksi kirjan hulvattomimmista kohtauksista löytyy heti alusta: rutiköyhä perhe miettii, miten ihmeessä he saavat rahaa. Kirjailijaisä ei ole esikoisteoksensa jälkeen pystynyt julkaisemaan toista kirjaa. Ratkaisuehdotukset ja tekosyyt sille, miksi juuri kukaan perheestä ei voi tehdä työtä, ovat melko koomisia, kun ottaa huomioon, että ruoka meinaa loppua ja suuri osa huonekaluistakin on myyty.
Pian läheiseen kartanoon muuttaa rikas amerikkalaisnainen kahden poikansa kanssa. Cassandran sisko Rose uskoo, että varakkaan miehen kanssa naimisiin pääseminen pelastaa hänet ja perheen köyhyydestä. Alkaa määrätietoinen hurmausyritys.
Kirjan ehdoton vahvuus on ikimuistoisissa henkilöissä, vahvoissa kohtauksissa ja hulvattomissa käänteissä. Lisäksi mukana on herkullista vääriin ihmisiin ihastumista ja solmuille kääntyviä ihmissuhteita.
Linnanneidon lokikirja hurmaa huumorillaan
Päähenkilö Cassandra kirjoittaa perheen kommellukset päiväkirjaansa itse kehittämällään pikakirjoituksella. Yleensä en välitä päiväkirjaromaaneista, mutta tälle teokselle muoto sopii täydellisesti. Cassandran ennakoinnit, reaktiot ja lakoninen huumori pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Myös kirjan dialogi on riemastuttavaa. Monessa kohdassa nauroin ääneen.
"Laupias taivas, ette te voi laukoa minulle tuollaista omassa päivällispöydässänne."
"Pyh, minä hyökkään aina rynnökällä nerojen miesten kimppuun", rouva Cotton sanoi. "Ja hyökkäys pitää tehdä kaikkien nähden tai nerot säntäävät karkuun."
"Minä pystyn vallan hyvin säntäämään karkuun niin kaikkien nähden kuin muutenkin", isä sanoi. (Linnanneidon lokikirja, s. 130)
Omalaatuinen tunnelma syntyy huumorin lisäksi ripauksesta taikauskoisuutta ja lumoavaa luontokuvausta. Nuoren äitipuoli Topazin hahmossa on jotakin hurjan kiinnostavaa. Hän työskentelee silloin tällöin mallina kaupungissa, ja maalla hän juoksentelee alasti luonnossa. Kirjassa on paljon, mikä tuntuu modernilta kirjoitusajankohtaan nähden.
Topaz meni heti ovelle ja lennätti sen auki. Sitten hän nakkasi päänsä takakenoon, levitti käsivartensa ja veti keuhkonsa pullolleen ilmaa.
"Kevättä on ilmassa vain ripaus, ei keuhkojen täydeltä", minä sanoin, mutta Topaz ei hurmioltaan kuullut. (Linnanneidon lokikirja, s. 50)
Ikimuistoisimmissa kohtauksissa kylvetään, uidaan linnan vallihaudassa, vietetään juhannusta, paetaan petoeläintä, saadaan syntymäpäivälahjoja ja yritetään saada luomisenhalunsa hukannut kirjailijaisä kirjoittamaan toinen teoksensa.
Kirja parodioi Charlotte Brontën gotiikkaa ja Austenin taparomaania ja toisaalta uudistaa molempia. Kirja myös onnistuu pakenemaan ”helppoja” ratkaisuja joissakin juonenkäänteissään. Esimerkiksi jotkin vaihtoehtoiset loput tarinalle olisivat tuntuneet kokonaisuudessa naiiveilta tai perusteettomilta.
Viimeiset kappaleet, aivan viimeiset virkkeet ovat täydelliset! Harvoin viimeiset lauseet onnistuvat olemaan näin kauniit ja jättämään yhtä vahvan tunteen. Lopetus saa haaveilemaan jatko-osasta, mutta sellaista ei kirjalle ole taidettu koskaan kirjoittaa.
Kirja on Britanniassa klassikko, mutta Suomessa huimasti tuntemattomampi. Jos jotain toivon, niin sitä, että kirja löytäisi Suomessakin lisää lukijoita!
Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Elena Armas: Rakkausjuttu espanjalaisittain – vihollisista rakastavaisiksi -romanssi viihdyttää ja ärsyttää
Romantiikkaa? Huumoria? Toisiaan inhoava kaksikko, jonka välillä kipinöi? Kyllä kiitos!
Elena Armaksen Rakkausjuttu espanjalaisittain (suom. Inka Parpola, alkuperäisteos The Spanish Love Deception) kertoo Catalinasta, joka on möläyttänyt Espanjassa asuvalle perheelleen, että hänellä on ihana yhdysvaltalainen poikaystävä. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa – hän ei ole seurustellut vuosiin.
Siksi Catalinan pitää parissa kuukaudessa keksiä, kenet hän nappaa Yhdysvalloista siskonsa häihin Espanjaan esiintymään poikaystävänään.
Catalinan ärsyttävä kollega Aaron ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Catalina ei voi ymmärtää, miksi häntä inhoava ja hänen suuresti inhoamansa mies tarjoutuu moiseen. Mutta muita feikkipoikaystävätarjokkaita ei vaikuta olevan lähettyvillä…
Rakkausjuttu espanjalaisittain on ahmittavan koukuttava ja hyväntuulinen, vaikkakin loppupuoleltaan vähän turhaan pitkitetty rom-com.
Lopussa myös harmitti, kun muutaman hyvän jännitteen annettiin karata ilmapallona taivaalle. Esimerkiksi koko teoksen suurin koukku – miten perhe reagoi kuullessaan, että Catalina on valehdellut, että hänellä on poikaystävä?! – heitettiin metallinkeräykseen ja unohdettiin sinne.
Rakkausjuttu espanjalaisittain saa vihollisista rakastavaisiksi -troopin toimimaan keskinkertaisesti
Vihollisista rakastavaisiksi -trooppi on vaikea saada toimimaan. Se on yksi suosikeistani, kun palaset loksahtavat kohdilleen, mutta osaan myös vihata sitä sydämeni pohjasta, jos lähtökohdassa on jotain mätää (köh köh, I'm looking at you, Totista leikkiä).
Rakkausjuttu espanjalaisittain asettuu janalla johonkin puoliväliin. Siinä on kohtalaisen sympaattinen enemies-to-lovers-narratiivi, mutta loppupuolella yksi paljastus osin vesittää koko homman. (Vitsit näiden tekstien kirjoittaminen ilman spoilereita on vaikeaa!)
Fake dating -trooppia sen sijaan hyödynnetään viihdyttävästi. Lisäksi kirjasta löytyy only one bed -kohtaus. (Onko romanttinen kirja edes romanttinen, jos tätä ei löydy?!)
Henkilögalleria on viihdyttävä, Catalinan sukulaiset hulvattomia, ja Aaronin hahmo on onnistuttu kirjoittamaan mieleenpainuvalla tavalla. Se ei ole romansseissa itsestäänselvyys!
Koska kansi on melko viaton, itselleni tuli yllärinä, miten kuumiksi jotkin kohtaukset kirjan loppupuolella äityivät ja kuinka pitkiksi ne venähtivät. Eli jos kaipaa Jane Austen -henkistä kainoa ripsien alta vilkuilua, eikä yhtään sen enempää, tämä kirja voi saada posket punehtumaan.
Puutteistaan huolimatta Rakkausjuttu espanjalaisittain on täydellinen herkkupala riippukeinussa tai laiturinnokassa nautittavaksi!
Fun fact: Vasta kun olin lukenut kirjan melkein kokonaan, tajusin, että kirjan kirjoittaja on bookstagrammaaja, jota olen seurannut vuosikaudet!
Rakkaushuijaus vai Rakkausjuttu espanjalaisittain?
Pakko vielä purnata hetki suomennoksen nimestä! Ei varmastikaan ole helppoa kääntää teosten nimiä suomeksi, mutta kun olen itse aikoinaan tarttunut tähän kirjaan nimen perusteella, suomennoksen nimi turhauttaa erityisesti.
The Spanish Love Deceptionissa hauskinta on minusta tuon rakkaushuijauksen ajatus. Harmittaa, kun se on tipahtanut käännöksen nimestä kokonaan pois. "Rakkausjuttu" on paljon laimeampi!
Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran lyhennettynä @tarinannuppuja-Instagram-tililläni.
Saara Turunen: Hyeenan päivät – hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan
Rakastuin Saara Turusen romaaneihin istuessani Jyväskylän luottokampaajallani vuonna 2018 ja lukiessani arvion Turusen romaanista. Kampaajalta juoksin kirjakauppaan ostamaan Sivuhenkilön omakseni ja luin sen heti. Pian sen jälkeen ahmin Rakkaudenhirviön. Rakastin molempia.
Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.
Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?
Kertojan mielessä jyskyy edellisestäkin Turusen teoksesta, Järjettömistä asioista, tuttu kysymys: miten käy taiteen, jos lapsi syntyy? Voiko ihminen olla samaan aikaan äiti ja taiteilija? Syökö äitiys taitelijuuden?
"Kuinka monta taiteilijanaista on kadonnut historian lehdiltä heidän saatuaan lapsia? On kuin musta aukko olisi nielaissut heidät. Vain harva on onnistunut välttämään tuon kohtalon, ja he ovat yleensä olleet niitä, jotka ovat maksaneet taiteestaan kovan hinnan, olleet yksinäisiä ja hyljeksittyjä." (Hyeenan päivät, s. 122–123)Suoraa vastausta ei löydy vielä tästä teoksesta. Ehkä sitten seuraavasta, jos nimettömän kertojan tarina jatkuu Turusen seuraavassakin romaanissa.
Hyeenan päivät -romaani on mutkaton, kehollinen ja vangitseva
Toisinaan Hyeenan päivissä teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot lapsettomuushoidoissa raportoidaan pikkutarkasti.
Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti. Niitä ei tule. On tyydyttävä hyeenaan.
"Katson kuvaani ruudulta, hyeena tuijottaa minua takaisin, ja pieni sylkipisara kimaltaa sen suupielessä. Mieleni on tyhjä, mutta odotan silti vuoroani ja näen, miten hyeena haukottelee niin, että sen valtava suu avautuu punaisena." (Hyeenan päivät, s. 65)
Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Sitä lukee ahmien. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on oikeastaan kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta.
Kirjaa ei markkinoida autofiktiona kuten Turusen aiempia teoksia, mutta mielessä häilyy silti kysymykset siitä, mitkä ainekset kirjaan on ammennettu kirjailijan elämästä.
Yritän pyristellä kysymyksestä irti, koska sen ei pitäisi kirjallisuuden kohdalla olla kiinnostavaa. Ja silti on, kun työkaveri kertoo, että kirjasta löytyy kohtaus, jossa yhteinen kollegamme on ollut paikalla. Myös kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa Imagen kolumnissa löytäneensä kirjasta viittauksen hänestä kirjoitettuun lehtijuttuun.
Upeasta kannesta erityiskiitos Sanna Manderille. Luin tätä kirjaa Tampereen luottokampaajallani, ja hänkin pysähtyi kehumaan, miten upealta kirja näyttää.
Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan – Leena Paasion teospari on pakko ahmia yhdeltä istumalta
Hotkin Leena Paasion romaanin Harmaja luode seitsemän (2022, WSOY) e-kirjana parissa päivässä. Eikä ihme, sillä tässä kirjassa on jotakin melankolisella tavalla maagista!
Eetun tutkijaäiti on kadonnut aamu-uinnillaan, ja poliisi epäilee hänen hukkuneen mereen. Eetu ei ole asiasta yhtä varma, ja hän alkaa penkoa tapausta. Epäilykset kohdistuvat jopa omaan isään. Olisiko tämä voinut tehdä äidille jotakin?
Teksti imaisee mukaansa kuin merivirta, eikä päästä otteestaan. Mysteerin sävyt pitävät jännitettä yllä ja sen lomassa Eetun surua ja ikävää kuvataan viiltävän kauniisti.
Nuorten ääni tuntuu luontevalta, ja yksi parhaista asioista kirjassa on, miten ystävyyssuhteita ja nuorten välistä dialogia kuvataan.
Ihmissuhteet eivät ole yksioikoisia. Paras ystävä Salla tuntuu luovan Eetuun vähän liiankin haaveilevia katseita. Mutta miten sanoa toiselle, että ei kaipaa häneltä muuta kuin ystävyyttä? Eetun ja samassa purjehdusseurassa urheilevan Rasmuksen suhteessa taas on kitkaa, joka herättää sopivalla tavalla uteliaisuuden. Mitä tässä on taustalla, mitä muhii pinnan alla?
Henestä tulee yksi lempihenkilöistäni, mutta nyt jo jatko-osankin hotkittuani en osaa enää sanoa, oliko hän sitä jo ekan osan jälkeen.
Yhdeksi teoksen päähenkilöistä nousee Itämeri. Luonnontiedelukiossa ekan vuoden aloittavat nuoret solahtavat suoraan sydämeen varmaan siksikin, kun luontoarvot ovat heille niin tärkeitä. Kirjassa vellovat teemat linkittyvät myös meriensuojelun tärkeyteen.
Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa, joka on pakko ahmia heti ykkösosan perään
Leena Paasion Harmaja luode seitsemän onnistui hurmaamaan minut niin, että kakkososa Bengtskär itä kahdeksan (2023, WSOY) oli luettava heti eikä vuoden päästä.
Kirja hyppää ajassa joitakin kuukausia eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista, ja näkökulma vaihtuu. Nyt sukelletaan varakkaan yrittäjäsuvun vesan, Rasmuksen, pään sisälle. Rasmuksen kilpakumppanin Eetun äiti on edelleen kateissa eli mysteeri jatkaa muhimistaan.
Ihaninta kirjassa on tietty Rasmuksen kipuilu sen äärellä, miten hän voisi kertoa Eetulle ihastuksestaan. Mutta haha, parantumattomana ja kyltymättömänä romantiikkafanina oisin halunnut kirjaan vielä enemmän Rasmus/Eetu-kontenttia.
Edelleen rakastan Itämeren vellontaa tarinan keskellä ja nuorten sanailua ja aitoutta. Sarjan henkilöt hyppäävät suoraan sydämeeni. Rasmuksen haastavaa isäsuhdetta käsitellään hurjan koskettavasti.
Loppua kohti kirjan trilleripuoli tihenee. Kirjaparissa kiinnostavaa on se, että lukiessa en ollut yhtään varma, saako mysteeri lopulta päätöksensä ja ratkeavatko asiat, vai onko tarinalla avoin loppu. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirja ei noudattele klassisen nuortendekkarin konventioita, vaan mysteerin kanssa yhtä tärkeään asemaan nousevat kilpaurheilu ja kouluarki.
Lukemisen imun tielle tulee muutamissa kohdissa se, että Rasmuksen sukuhistoriaa tykitetään melko tuhteina paketteina. Minulle kevyempikin taustoitus olisi riittänyt.
Arviot on alunperin julkaistu @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Mitä tehdä, jos ei huvita kirjoittaa? 10 vinkkiä kirjoittajille
Tuntuuko kirjoittaminen pakkopullalta? Etkö haluaisi istua alas ja kirjoittaa? Minusta ainakin tuntuu tältä usein, vaikka samalla en haluaisi mitään sen enempää kuin omistaa koko elämäni kirjoittamiselle.
Jokainen kirjoittaja tietää, että jos kirjoittaa vain silloin, kun inspiraatio iskee, tekstiä syntyy kahtena päivänä vuodessa. Varsinkin päivätöiden jälkeen luovaa energiaa voi olla vaikea löytää.
Tässä jutussa paljastan 10 pientä niksiä, joilla houkuttelen kirjoittamisen iloa esiin. Voisivatko nämä keinot auttaa sinutkin pääsemään akuutin kirjoitushaluttomuuden ylitse?
Lue myös: Näin pääsin ylitse kirjoittamisen esteistä – 7 keinoa, joilla lopetin kirjoittamisen karttelun
1. Hanki kirjoitusevästä
Pala suklaata ja kupillinen ihanaa teetä tekee ihmeitä, kun kirjoittaminen tökkii.
2. Rakenna kirjoitusmaja – tai etsi muu täydellinen, inspiroiva kirjoituspaikka
Olen suositellut lukumajan rakentamista ihmisille, joilla lukeminen tökkii. Miksei kirjoitusmaja voisi auttaa siis kirjoitusjumeihin?
Jokin muukin ihana kirjotusmiljöö voi saada tekstin virtaamaan. Tampereella suosikkipaikkojani ovat teehuone The Hidden, Kahvila Runo ja Sampolan kirjasto, jonne tulvii isoista ikkunoista luonnonvaloa.
3. Käy kävelyllä – tai suihkussa
Olen saanut joitakin parhaita ideoita työstämiini teksteihin ollessani suihkussa tai kävelyllä. Ilmeisesti en ole ainoa. Jenny Fagerlund ja Caroline Säfstrand kertovat Skriv feeldgood -kirjassa, että jopa 72 prosenttia erääseen tutkimukseen osallistuneista yrittäjistä kertoi saaneensa isoimman huippuideansa suihkussa.
4. Palkitse itsesi
Kirjailija Joanna Heinonen kannusti viime kesänä kirjoitusretriitissä asettamaan omalle kirjoitusprojektille välitavoitteita ja miettimään, miten niiden saavuttamisesta voisi palkita itsensä.
Siispä tein itselleni palkintolistauksen. 25 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa söpöjä tarroja. 50 sivua editoitua tekstiä – saan käydä uudessa kahvilassa. 75 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa uuden ihanan muistivihkon.
Nyt puolen vuoden testailun jälkeen olen vakuuttunut, että itsensä palkitseminen aina silloin tällöin on parasta ikinä.
5. Kirjoita tekstiä siitä kohdasta, joka tuntuu hauskimmalta
En kirjoita tekstiä kronologisesti, vaan kirjoitan ensin ne kohdat, jotka kutsuvat puoleensa erityisesti. Kirjoitan kohdasta, jonka kirjoittaminen tuntuu jännittävältä, hauskalta, kutsuvalta, innostavalta.
Jätän viimeiseksi kohdat, joiden kirjoittaminen tuntuu tahmealta. Näin olen saanut jo paljon tekstiä aikaan ja ehkä myös alitajuisesti työstänyt vaikeita kohtia, kun tulee aika kirjoittaa niistä.
6. Kirjoita kauniiseen muistikirjaan ihanalla kynällä
Vaikka pääasiassa kirjoitan tietokoneella, käsin kirjoittaminen auttaa tekstin solmukohdissa. Suunnittelen vihkoihin ja muistikirjoihin tekstin rakennetta, kirjoitan kohtausten alkuja, teen to do -listoja, luonnostelen vaikean henkilöhahmon ääriviivat.
Viime syksynä innostuin myös ostamaan söpöjä kyniä. Kynä, jossa on kirahvin kuva tai vilkkuva valo, saa odottamaan hetkeä, jolloin siihen saa seuraavan kerran tarttua.
7. Lue inspiraatiokirjaa
Olen kasannut kirjoituspöydälleni pienen pinon kirjoja. Niiden aihepiireissä, tyylissä tai äänessä on jotakin sellaista, mitä haluaisin itsekin tavoittaa.
Kun kirjoittaminen tökkii, tartun kirjaan ja lukea muutaman sivun. Tämä auttaa palauttamaan mieleen, mitä kohti olen menossa – toivottavasti jotakin yhtä suurenmoista kuin ihailemani teos!
8. Tee soittolista, joka sopii tekstillesi täydellisesti
Kirjoitusrutiineihini kuuluu, että aloitan aina kirjoittamisen kuuntelemalla käsikirjoitukseni teemabiisin. Se auttaa pääsemään tekstin maailmaan, toimii porttina kirjoittamattomuuden ja kirjoittamisen välillä. Soittolistalta löytyy myös muita kappaleita, jotka sysivät kirjoittamista eteenpäin.
9. Vaihda tekstiä
Kun kirjakäsikirjoitus ei edisty, siirryn hetkeksi kirjoittamaan jotakin ihan muuta. Teen pienen kirjoitusharjoituksen, kirjoitan ajatuksenvirtaa kaksi sivua, kirjoitan novellin tai runon.
Luovuudelle tekee hyvää välillä vähän väistellä ja kuljeskella sivupoluilla. Kirjoittaminen pitää yllä kirjoittamista.
10. Älä kirjoita
Kirjailija Elina Rouhiainen muistutti Instagramissa viime kesänä, että välillä pitää olla myös kirjoittamatta. Kirjoittajan on osattava päästää irti liiasta kontrollista ja pakosta.
Ajattelen, että kirjoittamattomuuskin on tärkeä osa luovaa prosessia. Sen aikana kirjoittaja tekee huomioita ja aivot prosessoivat tekstiä eteenpäin – joskus alitajuisestikin.
Salli siis itsellesi haahuilu. Sitäkin tarvitaan!
Yksinpeli – Alice Osemanin rakastetun YA-romaanin loppu on lukijalle pettymys
Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa.
Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti.
Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä.
Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään.
Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)
Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen
Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä.
Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja.
Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni.
Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla.
Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä.
Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
Loppupuolella kerronta horjuu
Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa.
Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi.
Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt.
Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä.
Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa
Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö.
Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä.
Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella:
"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)
Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.
Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli – kaamean koukuttava entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerta
En yleensä lue elämäkertoja. Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, 2023, suom. Saara Pääkkönen) herätti kuitenkin kiinnostukseni, vaikka entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerrallinen muistelmateos kuulostikin lähtöasetelmaltaan piinaavalta.
Jenneten äiti haluaa, että hänen tyttärestään tulee kuuluisa näyttelijä. Siksi hän alkaa viedä tytärtään koe-esiintymisiin, kun tämä on 6-vuotias. Lapsi ei osaa ilmaista äidilleen, ettei hän oikeastaan haluaisi näytellä. Hän kuitenkin haluaa, että äiti on onnellinen, joten hän yrittää pärjätä mahdollisimman hyvin.
Väkivalta kääriytyy tekstistä esiin kerros kerrokselta. Jenneten äiti uhkailee isää veitsellä, kun tämä saapuu kotiin töistä odotettua myöhemmin. Äiti ei anna lapsensa peseytyä itse vielä teini-iässäkään ja tekee tälle säännöllisiä rintojen ja alapään tutkimuksia vielä silloinkin, kun tämä on 17-vuotias. Äiti opettaa Jennetelle anoreksian tytön ollessa 11-vuotias. Asiat näyttäytyvät lapsi-Jennetelle epämiellyttävinä, mutta hyväksyttävinä. Hänen äitinsähän vain ajattelee hänen parastaan.
Onneksi äitini kuoli käsittelee rankkoja aiheita mustalla huumorilla
Kuten kansikuvasta ja kirjan nimestä voi päätellä, Onneksi äitini kuoli lähestyy karmaisevia aiheitaan mustalla huumorilla. McCurdy kirjoittaa välillä lakonisesti, välillä pienet toteamukset tuovat tekstiin huumoria. Vaikka aiheena lapsen manipulointi, tähän kohdistettu henkinen väkivalta ja tämän kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen kuulostavat todella, todella rankoilta, kirja ei hukuta alleen.
Tämän voi kuitenkin sanoa vain äärimmäisen etuoikeutettu lukija, jolla ei samanlaista traumaa kuin Jennetellä. Sisältövaroitukset kannattaa tarkistaa ennen kirjan aloittamista. Väkivallan lisäksi kirjassa kuvaillaan muun muassa arkea erilaisten syömishäiriöiden kanssa, alkoholismia ja pakko-oireita.
Luulen, että kirjan jääminen tunnetasolla melko etäälle johtuu myös siitä, että kirjan luvut pomppivat jonkin verran. Yksi luku näyttää yhden hetken elämästä. Jännitettä ehditään rakentaa melko lyhyiden hetkien ajan. Vaikuttavimpana ja kaameimpana mieleeni jää kohtaus, jossa Jennette lähtee rantalomalle salaisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävästä Jennette ei ole uskaltanut kertoa äidille. Kun parista otetut paparazzikuvat päätyvät äidin silmiin, äiti raivostuu. Äidin lähettämät haukkumissähköpostit ovat kaameaa luettavaa.
Onneksi äitini kuoli käsittelee aiheitaan elokuvamaisesti: lukijalle näytetään kohtaus, mutta sitä ei juuri reflektoida. Teos ei juuri tarjoa lukijalle tulkintoja tapahtumista, vaan lukijan pitää itse päättää, mitä hän ajattelee siitä, mitä näkee. Kun tapahtumia ei jäädä tutkailemaan ja pyörittelemään, kirjasta tulee nopeasti luettava ja äärimmäisen koukuttava. On pakko lukea, mitä seuraavaksi tapahtuu. Löytyykö seuraavasta luvusta vielä jotakin järkyttävämpää ja hirveämpää kuin mitä on jo nähty?
Reflektion puute jättää teoksen vähän ontoksi. Onneksi äitini kuoli pitäytyy yksinomaan Jenneten kokemuksessa, eikä McCurdy pohdi esimerkiksi sitä, uskooko hän, että muillakin lapsitähdillä on samanlaisia kokemuksia tai tutkaile laajemmin lapsinäyttelijöiden käyttämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Hän antaa omien kokemustensa puhua puolestaan, mutta samalla jään kaipaamaan jonkinlaista tapahtumien kytkemistä laajempaan kontekstiin, jotakin suurempaa kehystä.
Ansioituneinta Onneksi äitini kuoli -kirjassa on ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus
Ansioituneinta teoksessa on mielestäni ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus. Vaikka äiti hyväksikäyttää Jennetteä monin tavoin, Jenneten on vaikea vielä äidin kuolemankaan jälkeen käsitellä ajatusta, että äiti on ollut manipulatiivinen ja väkivaltainen. Teos kuvaa kaamean hienosti sitä, millaisen haavan ihmiseen jättää se, kun väkivaltaa harjoittaa itselle läheinen ihminen.
Pidän myös siitä, ettei kirja kuvaa pelkästään traumaa. Se näyttää myös alun Jenneten toipumisprosessista ja sen vaikeudesta. Erityisen riipaisevana näyttäytyy syömishäiriön riepoteltavana oleminen ja sitä vastaan tappeleminen.
McCurdy tunnetaan parhaiten Nickelodeon-tuotantoyhtiön iCarly-nuortensitcomista. Olen itse katsonut ehkä sivusilmällä joitakin pätkiä, mutta en todennäköisesti yhtäkään kokonaista jaksoa alusta loppuun. Olen kuitenkin ollut monen Disney Channelin nuortensitcomin fani teininä. Sitä kautta kirja aiheuttaa epämiellyttävän tunteen: kuinka monen muun lapsinäyttelijän tarina on samanlainen kuin Jennetellä? Olenko viettänyt oman teini-ikäni nauraen komedioille, joita tekevät teinit ovat olleet syvästi onnettomia?
P. S. Aikuiset-sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola on äänikirjan lukijana maaginen. Alkuperäisteoksen lukee äänikirjaksi Jennette McCurdy itse. Hänenkin luennastaan olen kuullut kehuja.
