Olisiko maailma parempi, jos kuolinpäivä osattaisiin laskea ennakkoon? Jos hyvästit voisi jättää rauhassa, jos läheistään ei voisi menettää yllättäen? Tähän kysymykseen pureutuu Sini Helmisen Kunnes kuolen -säeromaani (Myllylahti, 2024), ja vastaus käy selväksi heti alkumetreillä.
Aani elää maailmassa, jossa jokaisen otsaan on tatuoitu ennustus eliniästä. Algoritmi on laskenut, että Aani itse kuolee 17-vuotiaana. Se saa äidin lähtemään ja luokkakaverit välttelemään häntä. Kiusaaminen heijastelee aikuisten asenteita, sillä ikätoverien vanhemmat varoittelevat, ettei Aanin kanssa pidä ystävystyä.
Niin ne sanoivat
"äiti on kieltänyt"
ne sanoivat
Lyhytikäisiä päiväperhoja syrjitään myös yhteiskunnan tasolla. Kun kuolinpäivä osataan ennustaa, ihmiselämän arvo kyseenalaistetaan.
Kannattaako tuhlata rahaa sellaisten koulunkäyntiin, jotka kuolevat nuorina eivätkä maksa koulutustaan verorahoina takaisin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa rahat heihin, jotka elävät pitkään? Kamala, hyytävä ihmiskäsitys huokuu kylmää retoriikkaa, johon törmää toistuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa: kehen yhteiset rahat käytetään, kehen hoitamiseen kannattaa panostaa?
Kunnes kuolen muistuttaa kauniisti, ettei ihmisen arvo määräydy elämän pituuden, saavutusten, työn tai veronmaksukyvyn perusteella. Se on puolustuspuhe syrjimättömyydelle ja jokaisen elämän ainutkertaisuudelle.
Kunnes kuolen koskettaa tarkkaan punnituilla sanoilla
Säeromaaneille ominaiseen tapaan Kunnes kuolen yhdistelee sanojen keveyteen painavia aiheita. Se asettuu samalle janalle Sarah Crossanin kuolemantuomiota käsittelevän Kuunnousun ja Kirsti Kurosen nuoren itsemurhaa käsittelevän Pahan puuskan kanssa.
Tiiviissä muodossa kerronta kirkastuu. Jokainen sana on valittu harkiten. Ihastun siihen, miten vähillä sanoilla lukijaa voi liikuttaa ja koskettaa.
Moni kansainvälinen YA-romaani käsittelee kuolemaan liittyvän menetyksen tematiikkaa romanssin kautta. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe, Älä mene, Sam ja Lopussa molemmat kuolevat yhdistävät kuoleman käsittelyyn romanssin. Kuoleman kaameutta ja lopullisuutta alleviivataan sillä, että kuolema erottaa rakastavaiset toisistaan.
Niin paljon kuin rakastankin romansseja, tuntuu merkitykselliseltä ja virkistävältä, ettei Kunnes kuolen ole rakkaustarina, vaan Aanin lähimmäisiin kuuluvat paras ystävä Outa ja isä. Tarinassa kuolema ei saa lisää painoarvoa siitä, että se rikkoo nuoren rakkauden, vaan kirja osoittaa, että ihan yhtä raastavasti ja epäreilusti kuolema erottaa toisistaan ystävykset tai lapsen ja vanhemman.
Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi
Onko kuolevan pakko nauttia elämästä?
Miten käyttää päivät, kun niitä on rajallinen määrä? Samaa kysymystä pohtii myös Siri Kolun tänä syksynä ilmestynyt Hohtavat-nuortenromaani (Tammi, saatu arvostelukappaleena). Hohtavissa päähenkilö saa tietää, että maailmanloppu koittaa viikon päästä. Kunnes kuolen -romaanissa tulevaisuudessa häämöttää Aanin henkilökohtainen maailmanloppu.
Molemmissa teoksissa päähenkilöt joutuvat punnitsemaan, mihin viimeiset hetket kannattaa käyttää. Kello tikittää aikaa piinallisesti eteenpäin, ja lähestyvä loppu pitää jännitteen korkeana.
Hohtavissa paljastetaan salaisuudet, riidellään, annetaan anteeksi, opetellaan ymmärtämään toista. Kunnes kuolen -kirjassa katse tarkentuu arkiseen ja turvalliseen: vietetään hitaita päiviä rakkaiden kanssa, katsotaan elokuvia, luetaan kirjoja, rapsutetaan koiraa.
Aani haluaisi tanssia, mutta räpistelevä sydän ei tunnu kestävän. Hän joutuu miettimään, miten jakaa ajan isän ja Outan välillä. Miten sanoa toiselle, että nyt haluaakin viettää aikaa toisen kanssa?
Iloitse, elä
hymyile nyt saatana
sait uuden mahdollisuuden
miksi viikkaat sen kaappiin?
(Kunnes kuolen, s. 87)
Kunnes kuolen kuvaa kauniisti myös sitä lamaannusta, jonka lähestyvä kuolema saattaa herättää. Entä jos ei osaakaan nauttia viimeisistä hetkistä niin kuin kuuluisi? Onko kuoleva jollekulle velkaa sen, että elää viimeiset hetkensä täysillä elämästä nauttien?
Dystopiassa riittäisi tutkittavaa toisenkin teoksen verran
Kunnes kuolen tuntuu alkusoitolta. Siltä kuin jokin suurempi tarina olisi alkamassa. Lopussa avoimeksi jää paljon, ja tarina jää kasvamaan mielessä. Mitä kaikkea lukija ei näe kirjan maailmasta?
Tarinassa viitataan kapinoiviin jengeihin, joita jotkut päiväperhot muodostavat ja algoritmia vastustaviin aktivisteihin, mutta maailmanjärjestystä vastustavat tahot jäävät kokonaisuudessa melko syrjään.
Toisin kuin monissa dystopia-romaaneissa, tässä päähenkilö ei keskity yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen tai yhdistä voimiaan kapinallisten kanssa. Tarina on yhden elämän kokoinen.
Lukijaan jää nälkä kuulla lisää tästä maailmasta ja siitä, mitä romaanin tapahtumien jälkeen käy.
SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti