Maria Turtschaninoffin Mantikora (Tammi, 2024, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, kirja saatu arvostelukappaleena) on varhaisnuorille suunnattu kauhuromaani, joka yhdistelee sadunomaista synkkyyttä keskiajan manticora-myyttiin.

Satujen ilkeän äitipuolen arkkityyppi saa kirjassa uuden muodon. Li näkee, että äitipuoli Nina ei ole se, joka väittää olevansa eli rakastava uusi huoltaja hänelle ja Jonas-pikkuveljelle ja kumppani isälle. Kun Li hiippailee yöllä katsomaan Ninaa vuoteen viereen, kasvoissa voi erottaa saumat. Hirviön piirteet on kätketty. 

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. (Mantikora, s. 9)

Tietosanakirjasta Li löytää, mikä Nina oikein on: mantikora. Valitettavasti sen kukistamiseen tarvitaan yksisarvisen sarvi, eikä Li usko sellaisiin. 

Manticora-olento tunnetaan keskiajan eurooppalaisista myyteistä, ja alkujaan se on kulkeutunut läntiseen kerrontaperinteeseen Persiasta. Mantikora on melko uskollinen klassisille manticora-kuvauksille: olennolla on kolme riviä hampaita, leijonan ruumis ja ihmisen kasvot. Sen alkuperäinen nimi merkitsee ihmisensyöjää, sillä sen kerrotaan hotkaisevan uhrinsa kokonaisina. Keskeinen ero myyttien manticoran ja kirjan mantikoran välillä on siivet, jotka sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Peter Bergting on hahmolle piirtänyt. Niitä ei keskiaikaisista manticora-kuvista tyypillisesti löydy.

Siinä missä moderni fantasiakirjallisuus on jo pitkään ammentanut kentaureista, aarnikotkista, haltioista, sfinkseistä, yksisarvisista, minotauroksista ja muista myyttisistä olennoista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmään manticora-hahmoon kirjallisuudessa. Hahmon esitteleminen nykylukijalle tuntuu oivaltavalta ja tuoreelta.

Kuvitus syventää kauhun tunnelmaa

Mantikoran tarina on suoraviivainen, tyylipuhdas suoritus. Juoni etenee vauhdilla ja pitää otteessaan. Jännitettä rakennetaan pienillä keinoilla. Nina lihottaa Litä ja pikkuveljeä herkkupalaksi itselleen. Isä ei usko Ninan olevan hirviö, Li on ainoa, joka näkee Ninan naamion läpi. Nina tuntuu tarkkailevan Litä koko ajan. 

Voisin karata kotoa. Lähteä pois, paeta. Mutta en voi jättää Jonasta. (Mantikora, s. 38)

Kauhu täydentyy kuvituksen myötä. Peter Bergtingin kuvia hallitsevat utuiset, yöntummat sävyt, jotka luovat vahvan uhkaavan vaikutelman.

Kun kirjan avaa, etukannen toisella puolen, mustalla esilehdellä on punaisia, verisen vaikutelman antavia roiskeita. Visuaalisuus alkaa rakentaa kauhun tunnelmaa. Kuvituksiin on piilotettu bongattavaa myös aikuislukijalle. Lin huoneen seinältä esimerkiksi löytyy kaksi 80-luvun kauhuleffajulistetta. 

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee klassinen, saduista tuttu hyvän ja pahan välinen taistelu. Nina edustaa absoluuttista pahaa, Li ja unessa kohdattu yksisarvinen representoivat täydellistä hyvää.

Koska moni tarina pelaa ajatuksella, että uusperheen lapsi kokee äitipuolensa kammottavampana kuin tämä todellisuudessa on, kirjaan voi lukea uudenlaisen hyytävän tason. Entä jos Li onkin erehtynyt? Entä jos Nina onkin aivan tavallinen ihminen, jonka tuhoamista Li suunnittelee?  



Suoraviivaisuus ja sadunomainen epämääräisyys jättää tarinan rakoihin paljon kysymyksiä. Onko Li tuntenut biologisen äitinsä ja mitä tälle on tapahtunut? Miten Nina on ujuttautunut Lin perheen elämään? Miten isä suhtautuu tarinan lopussa siihen, että paholaismainen mantikora on kukistettu? Koska kirja ei anna vastauksia, lukijan mielikuvitus saa täydentää aukot.

Kustantaja suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille. Näkisin tämän toimivan myös yläkouluikäiselle lukijalle, jolla on haasteita pitkien romaanien lukemisessa ja joka etsii 100-sivuista kirjaa, jossa on mukana myös kuvia. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.