Kun ei vuosiin ole lukenut lapsuuden suosikkikirjasarjaansa, mieleen hiipii epäilys. Voiko vanha suosikkisarja hurmata minut aikuisena yhtä perinpohjin kuin mitä se hurmasi minut lapsena?
Tätä mietin, kun olin tarttumassa L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaan pitkästä aikaa pari kesää sitten. Pian selvisi, että pelkoni oli turha. Paljastui, että Runotyttö on aivan ihana yhä edelleen!
Kokosin parin kesän takaiset, sarjan äärellä heränneet ajatukset yhteen.
L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö kertoo Emilia Starrin lapsuusvuosista
Lukiessani nauroin ääneen, itkin ja ihastuin henkilöihin uudestaan taas kerran. Ilseen kiukkupuuskineen ja nimittelyineen. Perryyn, joka on kuin Timo Parvelan Ella-kirjojen Pukari, koko ajan uhkailemassa lättyyn lyömisellä. Elizabeth-tätiin, jonka kovan kuoren alta löytyy lopulta rakkautta ja hellyyttä.
Ja Emiliaan, ihanaan Emiliaan, joka on aivan omaa luokkaansa! Miten valloittavana hän leijaileekaan kirjan sivuilta esiin!
Ihailen suuresti Montgomeryn kykyä piirtää esiin erilaisia näkemyksiä, inhimillisiä reaktioita, niin riipaisevia tunteita ja ajatuskulkuja hienovaraisten näkökulmanvaihdosten kautta. Vaikka jotkut henkilöt tuntuvat välillä karikatyyreiltä, Emilia on läpi kirjan aivan ihanan moniulotteinen, eläväinen, samaistuttava, aito!
Sitä en muistanut, että kirjan loppupuolelta piirtyy esiin jopa kauhuromanttisia piirteitä. Enkä sitä, että kirjahan on lopulta pohjimmiltaan mysteeri. Se sai minut hullaantumaan kirjasta vielä aiempaakin enemmän! Mysteerijuonet ovat aivan mielettömän ihania, varsinkin siellä, missä niitä ei edes osaa odottaa!
Seuraavien osien valossa tuntuu jopa koomiselta, miten vähän puheenvuoroja Teddy saa. Olisiko hän saanut jopa kolme repliikkiä kirjassa? Valinta tuntui hämmentävältä, kun esimerkiksi Ilsen ja Perryn persoonat piirtyvät paljon vahvemmin esiin myös dialogin tai kiukunryöpsähdysten kautta.
Emilian sukulaisten piinallinen tarve analysoida Emilian ulkonäköä koko ajan tuntui turhauttavalta. Dean Priest taas herättää todella ristiriitaisia tunteita, vahvaa vastenmielisyyttäkin, kun tietää, mihin suuntaan tarina on kehittymässä.
Runotyttö maineen polulla on täynnä kommelluksia
Runotyttö maineen polulla (1925, suom. I. K. Inha 1948) kurkistaa Emilian lukiovuosiin ja kirjoittajan uran ensiaskeliin. Emilia asuu ankaran Ruth-tätinsä luona ja tarjoaa runojaan eri lehdille julkaistavaksi. Pikkuhiljaa hylkäyskirjeet alkavat muuttua hyväksyviksi. Samaan aikaa pienet romanssit rönsyilevät.
Kirjan herkullisinta antia ovat lukuisat kommellukset, joihin Emilia joutuu. Yksi suosikeistani on kohtaus, jossa Emilia vierailee suuresti ihailemansa toimittajan Janet Royalin luona. Samalla ovenavauksella Emilian kanssa sisään pörhältää äärimmäisen huonosti käyttäytyvä koira. Voi miten kauhistuttavan hyvin rakennettu kohtaus! Kiemurtelin sitä lukiessani, sillä puolivälissä muistin, mitä tilanteen taustalla piilee.
Kirjassa korostuu se, mikä nuorelle naiselle on ollut aikanaan hyväksyttävää käytöstä. Kuvaamalla, miten Emilia kerta toisensa jälkeen vahingossa rikkoo sääntöjä, Montgomery ironisoi yläluokan moraalikoodistoa ja pikkumaista juoruilua. Vaikka Emilia yrittää parhaansa, hän onnettomasti ajautuu skandaalista toiseen. Monesti syypää on Ilse, joka ei välitä käyttäytymissäännöistä ja huvittaa ystäviään kertomalla omista ja Emilian kommelluksista.
Ristiriita huolettoman Ilsen ja sukunsa kunniasta tarkan Emilian välillä on jollakin tavalla kutkuttava. Kuitenkin Emiliakin pohjimmiltaan pitää esimerkiksi yöuinnin kauhistelua kyläläisten ymmärtämättömyytenä: miten voivatkin kärkkäät kielet tehdä jostakin kauniista niin ruman kuuloista?
Yksi ihanimmista asioista kirjassa on pienet pilkahdukset, joita Emilian ja Teddyn suhteen kehittymisestä näytetään. Alkupuolen kauhuromanttinen kohtaus yöllisessä kirkossa ja hautausmaalla! Yö vanhan Johnin talossa! Ja kuitenkin se, miten Emilia varovasti ihastuessaankin, on kokonaan itsensä oma, kieltäytyy olemasta kenenkään muun kuin itsensä omaisuutta.
Teddy esiintyy tässäkin kirjassa hämmentävän vähän, mutta toisaalta niin jää enemmän tilaa Emilian oman luonteen kehittymiselle. Se lieneekin yksi syy, miksi pidän Runotytöistä: romanssit eivät syrjäytä Emilian sisäistä paloa luoda ja kirjoittaa.
Runotyttö etsii tähteään on täynnä kummallisia kosijoita
”Jos hyvä haltijatar yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja antaisi minun toivoa, toivoisin että Teddy Kent tulisi tänne ja viheltäisi viheltämästä päästyään Korkean Johnin metsikössä. Enkä minä menisi – en astuisi askeltakaan.” (Runotyttö etsii tähteään)
Runotyttö-trilogian päätösosa Runotyttö etsii tähteään on tummasävyisin sarjan kirjoista. Emilia kärsii pitkistä yksinäisyyden ja alakulon kausista Uudessa kuussa, kun hänen ystävänsä ovat lähteneet opiskelemaan. Kirjoittamisestakin katoaa hohto, kun Dean antaa tylyä palautetta Emilian romaanikäsikirjoituksesta.
Suuri osa kirjasta omistetaan Emilian kosijoiden kuvaamiselle. Kavaljeerit parveilevat Uudessa kuussa, ja moninaisesta joukosta revitään toistuvasti huumoria. Siinä missä edellinen osa oli täynnä kommelluksia ja sattumuksia, tämä kirja tarjoilee samaa lähinnä muutaman omalaatuisimman kosijan muodossa.
Läpi kirjan Emilian ajatuksissa kummittelee Teddy Kent, joka välillä vaikuttaa olevan Emiliaan ihastunut ja heti perään käyttäytyy kylmästi kuin kivi. Emilian ja Teddyn piinallinen, hidas romanssi jaksaa kutkuttaa minua edelleen!
Nyt aikuisena erityisen kiehtovalta ja kaamealta vaikuttaa se väkivallan dynamiikka, joka Deanin ja Emilian suhteesta välittyy. Miten hyytävää onkaan, että Dean on mustasukkainen Emilian kirjoittamisesta ja yrittää ryöstää hänet itselleen valehtelemalla Emilian käsikirjoituksesta. Deanin häikäilemättömyys ja kontrolloivuus ahdistaa. Samalla olen vaikuttunut siitä, miten kammottavan hahmon Montgomery on Deanista onnistunut rakentamaan!
Tässä osassa keskitytään huomattavasti aiempia osia vähemmän Emilian kirjoittajuuteen, mutta välillä sekin pilkahtaa esiin. Kun Emilia lopulta saa kustannussopimuksen romaanilleen, itkin onnesta hänen puolestaan. Yksi suosikkihetkistä kirjassa on, kun Jimmy-serkku kirjan julkaisun jälkeen kertoo lukeneensa kirjan jo neljästi.
Loppu tulee nopeasti ja ehkä jopa hieman yllättäen. Mutta minä pidän onnellisista lopuista, joissa tulevaisuus jää kutkuttavasti auki. Sellaiset loput mahdollistavat niin monia polkuja kirjan henkilöille!
Ei kommentteja
Lähetä kommentti