3 romanttisten kirjojen ärsyttävää piirrettä, joita pidän myös haitallisina

Olen tänä vuonna vihdoin hullaantunut romanttisista romaaneista. Ne ovat parhaimmillaan hurjan viihdyttäviä ja juhlistavat kauniisti rakkautta, ihastumista ja rakastumista. Kuitenkin jo siinä pienessä määrässä teoksia, johon olen tänä vuonna tutustunut, toistuu muutama piirre, jotka ovat nopeasti alkaneet tympiä. 

Romanttiset kirjat ovat valtavan suosittuja, ja romantiikka tuottaa enemmän rahaa kuin mikään muu kirjallisuuden genre. Wordsrated-sivuston mukaan romanttisten kirjojen lukijat ovat entistä nuorempia, ja jopa 70 prosenttia romantiikan lukijoista löytää romanssit jo 11–18-vuotiaina. 

Romanttiset kirjat ovatkin tärkeitä foorumeita sille, mikä yhtenä osatekijänä määrittelee sitä, mitä pidämme viehättävänä, kuumana, normatiivisena, seksuaalisesti kiinnostavana. Tietysti kaikki lukemamme suodattuu lävitsemme, emmekä ota mitään annettuna. Kuitenkin representaatioilla on valtaa muokata, muovata, vahvistaa, murtaa ja töniä käsityksiämme erilaisiin suuntiin. 

Tehdään yksi asia selväksi. En todellakaan halua sanoa, että romanttiset kirjat itsessään ovat haitallisia. Meillä on länsimaissa pitkä perinne, joka on pyrkinyt vähättelemään romanttista kirjallisuutta ja painamaan romantiikkaa alaspäin. Olemme sanoneet, että naiset menevät pilalle, jos he lukevat romanttista kirjallisuutta. Tähän en todellakaan usko! 

Sen sijaan ajattelen, että meidän on hyvä olla tietoisia tietyistä toistuvista troopeista, joista osa voi olla ongelmallisia ja joskus jopa vahingollisia. Kuitenkaan se, jos teoksissa toistuu jokin kummallinen piirre, ei tee kyseisestä teoksesta, jossa piirrettä representoidaan (saati koko genrestä) vahingollista. 

Pikemminkin peräänkuulutan tietoisuutta. Kiinnitetään huomiota siihen, millaisia ihanteita teokset välittävät meille. Sen jälkeen voimme nauttia kaikista teoksista. 

Listasin kolme asiaa, jotka ärsyttävät minua romanttisissa teoksissa. 

Muutama suosikkiromanssini viimeiseltä vuodelta. Emily Henryn Book Lovers, Kelsey Rodkeyn Last Chance Books ja Rachel Lynn Solomonin The Ex Talk. 

1. Miesten pituuden ja pariskuntien kokoeron painottaminen

Jos tämä trooppi löytyisi vain yhdestä romanttisesta teoksesta, en pitäisi sitä minään. Mutta olen lukenut vuoden sisällä ainakin neljä kirjaa, joissa kerta toisensa jälkeen nainen menee täysin sekaisin siitä, miten pitkä ja leveäharteinen mies on. Samaan aikaan korostetaan sitä, miten pikkuruiseksi nainen kokee itsensä miehen rinnalla. Tähän sortuu myös muuten hurmaava ja hurjan koukuttava Rachel Lynn Solomonin The Ex Talk. 

Romanttisilla kirjoilla on valta suunnata huomiomme erilaisiin asioihin. Ne määrittelevät, mikä on tavoiteltavaa, mikä on kuumaa, mikä on kiinnostavaa. 

En ollut tiennyt, että monet miehistä kiinnostuneet naiset pitävät miesten käsivarsia erityisen seksikkäinä ennen kuin kahdessa eri romanttisessa kirjassa korostettiin tätä. Aloin miettiä, pitäisikö minunkin kiinnittää niihin enemmän huomiota. 

En ole vielä mennyt sekaisin käsivarsista, mutta nykyään tarkkailen asiaa eri tavalla kuin aikaisemmin. 

Pituuseron painottaminen kytkeytyy kulttuuriseen käsitykseemme siitä, että miehen pitäisi olla suuri ja vahva, naisen pieni ja herkkä. Siinä missä romanttisella kirjallisuudella voisi olla valta laajentaa käsitystämme siitä, millaiset kehot ovat haluttavia ja ihania, se helposti typistää katsettamme ja vahvistaa tympeitä normeja. Kaikki kehot ovat kauniita, mutta romanttisessa kirjallisuudessa monesti vain tietynlaiset kehot kuvataan kuumina. 

Ihmisten koon painottaminen ylipäänsä tuntuu oudolta ja ongelmalliselta yhteiskunnassa, joka on täynnä syömisen ja kehosuhteensa kanssa kamppailevia ihmisiä. Voiko romanttisilla kirjoilla olla vaikutusta siihen, miten lukija kokee ja näkee itsensä, miten viehättävänä ja haluttavana? Onneksi on myös teoksia, jotka käsittelevät kehosuhteen kanssa kamppailua kauniilla tavalla. Esimerkiksi Kelsey Rodneyn Last Chance Books -kirjan päähenkilö kokee epävarmuutta kehonsa äärellä.

Sydämeni hypähti onnesta myös, kun Emily Henryn Book Lovers kirjassa kuvataan, että miespäähenkilö on saman pituinen tai ehkä hippusen lyhyempi kuin naispäähenkilö. Tuntuu hassulta intoilla tällaisesta asiasta, mutta samalla se tuntuu merkittävältä feministiseltä tavalta purkaa normeja. 

2. Vaatimus naisen puhtoisuudesta

Naisen kokemattomuuden alleviivaaminen ja neitsyeellisyyden vaaliminen on pitkään ollut iso juttu kulttuurisesti. Vaikka romanssien sankarittarilta ei enää vaadita varsinaisesti neitsyyttä, välillä heihin kirjoitetaan puhtoisuutta, joka tuntuu ummehtuneelta ja joskus myös vahingolliselta. 

Esimerkiksi Ali Hazelwoodin The Love Hypothesis -kirjassa (jota muilta osin rakastin) päähenkilö Olive kertoo pohtineensa, voisiko hän olla aseksuaali, koska seksi kiinnostaa häntä niin vähän. Hän on kokeillut seksiä pari kertaa, eikä se ole oikeastaan tuntunut miltään. 

Lopulta Olive tajuaa, että hänen pitää luottaa kumppaniinsa erityisen syvästi, jotta hän voi nauttia seksistä tämän kanssa.

Koska teos linkittyy romanttisen kirjallisuuden kaanoniin, representaatio tuntuu erityisen ankealta. Ajatus siitä, että komea (tässäkin tapauksessa pitkä) hurmuri tulee ja opettaa naisen nauttimaan seksistä, on romanttiselle kirjallisuudelle niin traditionaalinen, että se tuntuu vuosikymmeniä vanhentuneelta.

Se, mikä voisi tuntua virkistävältä seksuaalivähemmistön representoimiselta, tuntuu pikemminkin demiseksuaalisuuden eksploitoimiselta paremman jännitteen luomiseksi. 

Uskon, että myös romanttisella kirjallisuudella olisi annettavaa vähemmistöille tärkeiden asioiden esiintuomiselle ja erilaisten seksuaalisuuksien representoimiselle. Kuitenkaan käsitettä demiseksuaalisuus ei käytetä kirjassa, minkä tulkitsen niin, että päähenkilön pohdintaa omasta seksuaalisuudesta halutaan käyttää ainoastaan tarinankerronnallisena keinona, eikä oikeasti käsitellä syvällisesti yhtenä teoksen teemana. 

Olen juuri aloittanut Hazelwoodin teoksen Love on the Brain, ja hän vaikuttaa hyödyntävän samaa trooppia tässäkin kirjassa. Ainakin päähenkilö Bee pohtii alussa, että on kulunut vuosia siitä, kun kukaan on nähnyt hänet ilman vaatteita ja hän jos hän saa tahtonsa läpi, kuluu vielä monia monta vuotta ennen kuin kukaan seuraavan kerran näkeekään. Jotenkin ounastelen, että tässäkin kirjassa jostain vielä ilmestyy mies, joka saa Been riisumaan vaatteensa. 

Haluan painottaa, että siinä ole mitään pahaa tai epänormaalia tai outoa, että on harrastanut vähän seksiä tai siinä, ettei halua harrastaa seksiä. Kuitenkin tarvitsisimme lisää teoksia, jotka normalisoivat tätä. Emme teoksia, joissa lopputulos on se, että oikea mies saa naisen tajuamaan, että seksi onkin ihanaa. 

3. Kontrolloivuuden tai kiusaamisen romantisointi

Kaikenlaisen väkivaltaisen käytöksen romantisointi on iso turn off minulle. Monta muuta ärsyttävää asiaa voin antaa romanssille anteeksi, mutta jos kirjassa miespäähenkilö kuvataan kontrolloivana tai toksisella tavalla mustasukkaisena, lukukokemus muuttuu minulle epämiellyttäväksi. 

Tiedän, että on monia, jotka viehättyvät esimerkiksi mafiaromansseista. Se sallittakoon! Nämä romanssit eivät kuitenkaan ole minua varten.

Välillä kiusaamista kuitenkin kuvataan myös tavanomaisemmissa ympäristöissä. Esimerkiksi Sally Thornen Totista leikkiä (suom. Anja Lindqvist) oli minulle piinallista luettavaa. Kyseessä on enemies-to-lovers-romanssi, jossa kustantamossa työskentelevät Joshua ja Lucy eivät voi sietää toisiaan. He käyttäytyvät niin kammottavalla tavalla toisiaan kohtaan, että tekevät vuorotellen ilmoituksia HR-osastolle. 

Kun lähtötilanne on, että päähenkilöt työpaikkakiusaava toisiaan, en osannut toivoa heidän päätyvän yhteen. Sanonta "rakkaudesta se hevonenkin potkii" tuntuu äärimmäisen toksiselta, ahdistavalta ja haitalliselta.

Tiedän, että Totista leikkiä on valtavan rakastettu romanssi. Ehkä loppujen lopuksi kyse on siitä, miten lukija pystyy asemoimaan itsensä romanssiin. Romanssit ovat aina fantasioita, ja joskus fantasioille pitää antaa joitakin epäuskottavuuksia anteeksi. Ehkä lopulta on kyse siitä, millaisiin asioihin lukija voi sitoutua pitääkseen juonenkuljetusta kutkuttavana. 

Minä olisin halunnut huutaa Lucylle, että juokse pakoon vielä kun voit. Joku toinen näkee vain sen, että Joshua muuttuu ihanaksi ja rakastavaksi tarinan myötä. Taidan olla kyynikko, kun en pysty sitoutumaan tähän fantasiaan ja uskomaan tällaisiin muutoksiin. 

Mitä romanssien piirteitä sinä lisäisit listalle? Mitkä sinua ärsyttävät?